LUT-yliopiston ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen on saanut korona-aikana pienennettyä omaa hiilijalanjälkeään liikenteen osalta.
Lassi Linnanen tarkistaa aika ajoin oman hiilijalanjälkensä testeillä. Muissa osioissa tulokset ovat hyviä, mutta liikenteen hiilijalanjälki on aina ollut liian suuri.
Korona-aika on muuttanut tilannetta. Tavallisesti Linnanen liikkuu pääosin junalla, osin autolla ja ulkomaanmatkat lentokoneella.
– Liikkumiseni on vähentynyt dramaattisesti, kotimaan noin 80 prosenttia ja ulkomaiden 95 prosenttia.
LUT-yliopiston ympäristötalouden ja -johtamisen professori pitää edelleen luentonsa etänä. Tänä syksynä hän luennoi muun muassa systeemiajattelusta, kestävyysmuutoksesta ja donitsitaloudesta.
Donitsitaloudessa on kaksi päällekkäistä rengasta: sosiaalinen perusta eli elämän välttämättömyydet ja ekologinen katto eli luonnonrajat. Näiden kahden väliin jää ekologisesti turvallinen ja sosiaalisesti oikeudenmukainen tila, jossa ihmisten on mahdollista voida hyvin.
Ei ihan perinteistä talousajattelua?
On kollektiivista itsepetosta ajatella, että huolehdimme tällä hetkellä lapsista hyvin. Elämme suurella ekologisella velalla.
Lassi Linnasella, 54, on maailmanparantajan maine, mutta hän epäilee välillä, onko maailmaa edes mahdollista parantaa.
– Kyllä sitä välillä miettii, kun tiettyjen käyrien pitäisi mennä alaspäin ja ne menevätkin ylös. Esimerkiksi ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on jatkanut kasvuaan koko ajan.
Toisaalta Linnanen näkee, että ympäristöajattelussa on tultu eteenpäin vuosikymmenten takaiseen verrattuna.
– Moni myös tekee, ei vain puhu. Perinteisestihän vallankumousta ei saa aikaan enemmistö vaan aktiivinen vähemmistö.
Linnanen asettaa ekologiset rajat ja oikeudenmukaisten inhimillisten tarpeiden täyttämisen talouskasvun edelle.
Linnasen ajattelua myös kyseenalaistetaan. Nykyinen hyvinvointivaltio perustuu talouskasvuun. Miten huolehtia lapsista ja vanhuksista, jos talous ei kasva?
– On kollektiivista itsepetosta ajatella, että huolehdimme tällä hetkellä lapsista hyvin. Elämme suurella ekologisella velalla. Se osuu lapsiin, jotka elävät vielä yli 50 tai yli 70 vuotta. Ilman radikaalia korjausliikettä rapautamme sivilisaation perustaa koko ajan.
– Ja edellisistä sukupolvista huolehditaan, senhän pitäisi olla selvää. Mutta tuhlaamme resurssejamme tarpeettomiin asioihin. Tarpeellisuus on subjektiivista, mutta tarpeetonta ovat esimerkiksi edelleen maksettavat miljardiluokan yritystuet, jotka lisäävät fossiilisten polttoaineiden käyttöä.
Suomen kestävyyspaneelin varapuheenjohtaja Linnanen sanoo, että kestävän kehityksen tulkinnat, päätöksenteko ja toimet pitäisi saada muuttumaan vahvan kestävyyskäsitteen mukaiseksi niin meillä kuin maailmalla.
Päättäjille ei ole mennyt Linnasen mielestä vieläkään tarpeeksi jakeluun, missä mennään.
Tosin isojen, kansainvälisten yritysten päätöksentekijät ovat Linnasen mukaan hieman paremmin perillä asioista kuin poliittiset päättäjät.
– Yritykset ovat herkempiä huomaamaan mahdollisuudet ja ryhtymään toimintaan, esimerkkinä investoinnit uusiutuvaan energiaan.
Koronaviruksen suhteen päättäjät tuntuvat kuuntelevan tarkalla korvalla tiedemaailmankin asiantuntijoita.
Linnanen sanoo, että koronavirus eroaa yhtäkkisenä kriisinä ilmasto- ja luontokriiseistä, jotka ovat hiipiviä.
– Niissä tilanne pääsee pahenemaan vähitellen. Asian kanssa vatuloidaan ja todetaan aika ajoin, että ei tilanne ole vielä niin paha.
Linnasen mukaan koronaviruksenkin syyt ovat lopulta johdettavissa ekologisiin syihin. Ihminen on vienyt liikaa tilaa muilta luonnossa. Lopulta tulee yhteentörmäyksiä.
– Hitaasti tapahtuviin kriiseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla kuin yhtäkkisiin. Oma terveys on myös lähempänä kuin Amazonin sademetsät.
Amazonin sademetsiin Linnanen sai ensimmäisen kerran tuntumaa opiskelijanuorukaisena.
Hän pääsi mukaan projektiin, jossa tutkittiin kansainvälistä kauppaa Amazonin alueella. Suomalaisten ja kansainvälisten yritysten edustajia haastatellessaan Linnanen havahtui ensimmäisen kerran ympäristötalouteen.
Nuoren miehen päässä alkoivat kulkea ristiriitaiset ajatukset. Suomalaiset yritykset veivät alueelle muun muassa työkoneita. Paikalliset ihmiset saivat mahdollisuuden uuteen elämään työllistymällä maatalouden harjoittajiksi ja kaskeamalla Amazonin metsiä. Mutta samalla metsää tuhottiin.
– Ajattelin, että jokin epäloogisuus tässä on. Ja tuo tuhoaminenhan jatkuu edelleen.
Linnanen valmistui teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden koulutusohjelmasta vuonna 1992, samoihin aikoihin kun Riossa järjestettiin ensimmäinen ympäristökonferenssi. Hän oli jo tuolloin herännyt siihen, että ympäristö ja ihminen eivät ole keskenään tasapainossa.
Vuosikymmeniä myöhemmin Linnanen joutuu toteamaan, että voisi pitää nyt samanlaisen puheenvuoron kuin tuolloin suomalais-eteläamerikkalaisten kauppayhdistysten liitolle. Myös ensimmäisen kirjansa Ympäristöjohtaminen – elinkaariajattelu yrityksen toiminnassa pohjalta tehtyen esitysten kalvoista Linnanen saattaisi pitää lähes saman esityksen nyt, liki 30 vuotta myöhemmin.
– Silloin ei puhuttu vielä hiilijalanjäljestä. Tämän ajattelun vastustusta oli paljon enemmän kuin nyt. Toisaalta nykyään vastustus on taitavampaa. Se säätely, mitä poliittinen valta tekee, on liian heikkoa. Keksitään aina uusia porsaanreikiä, ettei talous kärsi.
Linnanen kollegoineen tutki viime vuonna llmastopaneelin hankkeessa suomalaisten kotitalouksien (kulutuksen) aiheuttamia ilmastopäästöjä.
Tavallinen elämä on ylikulutusta, Linnanen kirjoitti Kestävyyspaneelin blogissa. Yli puolet kulutuksen ilmastovaikutuksesta syntyy, kun laskee yhteen asumisen lämmön ja sähkön, liikkumisen polttomoottoriautolla ja lentämällä, sekä syödyt liha- ja maitotuotteet.
Vaikka huoli ympäristön ja ihmisen epätasapainosta on jatkuva, uusin kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n ilmastoraportti ei herättänyt Linnasessa kummempia reaktioita. Hän tietää taustat ja sisällöt. Ilmastotutkijoiden kanssa keskustelussa on aina sama lopputulos: ei tehdä tarpeeksi.
Linnasen titteli on ympäristötalouden ja -johtamisen professori, mutta hän puhuu mieluummin kestävyystieteestä.
Rakenteiden ja yksilöiden toiminnan ja vaikutusten täytyy lähteä kestävyysajattelusta. Asian esilläpitäminen on myös tieteen tehtävä.
– Tiede on vastavoima populisaatiolle. Mutta tieteelläkin on taipumus jakautua pieniin siiloihin, jotka eivät keskustele keskenään.
Kestävyystiede on Linnasesta hyvä, vaihtoehtoinen tapa tarkastella tietoa.
– Suurin osa tiedosta ihmisillä on jo, mutta emme halua käyttää sitä, koska se on kiusallista. Tai sitten se on saavutettujen etujen kannalta haitallista.
Vaikka Suomi jälleen voitti maiden välisen kestävän kehityksen vertailun, Linnanen sanoo, ettei maamme ole saavuttamassa monia oleellisia ympäristötavoitteita. Esimerkiksi luontokato on meilläkin tosiasia.
Sitä Linnanen ei kiellä, etteikö ihminen tarvitse materiaa, koska emme selviä esimerkiksi ilman ruokaa ja juomaa. Mutta kulutuksen jatkuva lisääminen on Linnasen mielestä älytöntä.
– Ihmiset muodostavat vain 0,01 prosenttia kaikesta biomassasta, mutta vaikutamme hyvin voimakkaasti kaikkiin muihin. Kun alamme ratkoa luontokatoa, ainoa mahdollisuus on antaa niille muille yli 99,9 prosentille enemmän tilaa.
Miten eri tahojen pitäisi nyt sitten toimia? Lassi Linnanen kertoo muutaman esimerkin.
Poliittisten päättäjien pitäisi luoda nykyistä paljon tiukemmat, sitovat rajoitukset haitalliselle toiminnalle. Yritysten liikeidean ydin pitäisi olla suurien globaalihaasteiden ratkaisu. Tieteentekijöiden pitäisi viedä tutkittu tieto päätöksentekoon, vaikka se tuntuisikin epämukavalta. Ja meidän kaikkien pitäisi leikata tarpeetonta kulutustamme, aluksi vaikka puolittamalla se.