Sotahistoria: Uusi tutkimus murskaa myytin: Evakkoja asutettiin sittenkin myös ruotsinkielisille alueille

Kielipykälä ei johtanut evakoiden epätasaiseen asuttamiseen.

Maanhankintalain myötä siirtoväelle järjestettiin uusilta alueilta pientiloja. Karja kulki mukana evakkotaipaleella. Finna/SA-kuva/Kauko Kivi

Tomi Kangasniemi

Evakoita asutettiin myös ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin, vaikka toisin usein edelleen väitetään. Evakot Suomen ruotsinkielisillä alueilla -tutkimushankkeessa selvitetään parhaillaan jatkosodan ajan evakuointeja 1950-luvun alkuun saakka.

– Erilaisissa yleisesityksissä, kuten Suomen maatalouden historia -kirjassa, kerrottiin vielä 2000-luvun alussa, että erillinen kielipykälä olisi estänyt asuttamasta evakkoja ruotsinkielisiin kuntiin. Tämä ei pidä paikkaansa, tutkija Riku Kauhanen Turun yliopistosta toteaa.

Toisen maailmansodan seurauksena Karjalasta ja muilta menetetyiltä alueilta evakuoitiin noin 420 000 asukasta, joille piti löytää uusi koti.

Eduskunta säätikin maanhankintalain, jolla taattiin sekä evakoille että rintamamiehille uudet pientilat jo olemassa olevilta viljelmiltä. Pääasiassa maata luovuttivat valtio, kunnat, seurakunnat, harrastelijaviljelijät ja yhtiöt. Varsinaiselta maanviljelijäväestöltä maata otettiin vasta, kun muita vaihtoehtoja ei alueilla ollut.

Lakiin kirjattu kielipykälä herätti närää. Sen mukaan ruotsinkielisten ja kaksikielisten seutujen pitäjien kielisuhteet saisivat muuttua enintään kaksi prosenttiyksikköä sotia edeltävästä ajasta.

Kielipykälän vuoksi arviolta yli 10 000 evakkoa jäi sijoittamatta Etelä-Suomen ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin, vaikka asutustoimintaan kelpaavaa maata olisi ollut.

Yllättävän harva mainitsi, että olisi pitänyt päästä juuri suomenkieliseen kuntaan.

Riku Kauhanen
Evakkomatkat olivat monilla useiden satojen kilometrien pituisia. Matkalla lapset ruokittiin usein tien pientareella. Finna/SA-kuva/Hans O.Lindh

Pykälän seurauksena onkin elänyt sitkeästi käsitys, että evakkoja ei ruotsinkielisille paikkakunnille päätynyt. Vuoden 1946 sijoitussuunnitelma kuitenkin kertoo, että pelkästään Uudenmaan ja Varsinais-Suomen ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin piti sijoittaa 7 460 henkeä.

Kauhasen mukaan joillakin pääosin ruotsinkielisillä paikkakunnilla evakot otettiin vastaan vieläpä erittäin lämpimästi. Tämä käy ilmi jatkosodan jälkeen perustetusta Koiviston Viesti -lehdestä, joka toimi evakoiden kuulumisten kertojana.

– Esimerkiksi Nauvossa evakkoihin suhtauduttiin erittäin myönteisesti, Kauhanen mainitsee.

Kielipykälän sijaan evakoiden epätasaiselle asettumiselle eri alueille olikin muita syitä. Esimerkiksi Pohjanmaalla tilat olivat usein niin pieniä, että niitä ei voinut enää lohkoa. Moni ruotsinkielinen rannikkokuntakaan ei soveltunut asuttamiseen.

– Muun muassa Koivistolta, Säkkijärveltä ja Terijoelta evakuoitiin paljon kalastajia. Heille etsittiin paikkoja, joihin he voisivat perustaa kalastustiloja. Monet rannikkokunnat olivat sellaisia, etteivät kalastajat olisi niistä voinut saada elantoaan. Yllättävän harva mainitsi, että olisi pitänyt päästä juuri suomenkieliseen kuntaan.

Ruotsinkieliset kunnat olivat myös pienempiä pinta-alaltaan ja asukasluvultaan. Kaksikielisissä kunnissa oli enemmän työpaikkoja ja vuokra-asuntoja. Niihin päätyikin suomenkielistä siirtoväkeä usein huomattavasti suunniteltua enemmän.

Karjalasta lähdettiin jatkosodan jälkeen evakkoon eri puolille Suomea. Siirtosuunnitelmassa pyrittiin siihen, että samalta seudulta kotoisin olleet karjalaiset pääsivät asumaan lähelle toisiaan. Finna/SA-kuva/Kauko Kivi

Kauhasen mukaan evakkojen haluun hakeutua tiettyihin paikkoihin vaikuttivat etenkin sukulaisuussuhteet. Koivistolta evakuoidut halusivat luonnollisesti sinne, missä olivat muutkin koivistolaiset.

– Ensin katsottiin sitä, missä ovat ystävät ja perhe. Sitten mietittiin toimeentulomahdollisuuksia, kuten onko kunnassa palkkatyömahdollisuutta, jos tilallisuus ei olekaan kannattavaa, Kauhanen kertoo.

Joissakin tapauksissa evakot muodostivatkin yhteisöjä yllättäviin paikkoihin. Esimerkiksi nykyisin Kemiönsaareen kuuluvalle Taalintehtaalle muodostui tiivis värtsiläläisyhteisö.

– Jatkosodan rauhanteon jälkeen värtsiläläisten sadan hengen yhteisö muutti paikkakunnalle tehtaaseen töihin. Samoin Terijoelta sijoittui paljon kalastajia muutamaan Uudenmaan pieneen kuntaan.

Turun yliopiston tutkija Riku Kauhasen mukaan evakkojen arkeen liittyy paljon erilaisia myyttejä. Turun yliopisto

Kaikissa paikoissa evakkojen vastaanotto ei ollut lämmin, ja sijoittamisongelman pitkittyminen nostatti myös tunteita. Esimerkiksi nykyisin Kemiönsaareen kuuluvan pienen Västanfjärdin kunnan asukkaista evakkoja oli ennen tasaussiirtoja neljännes. Tilalliset olivatkin huolissaan tilojensa pilkkomisesta.

Joissain Varsinais-Suomen kunnissa käynnistettiin myös kirjekampanjoita, joilla vastustettiin maanhankintalakia ja evakkojen lyhytaikaistakin majoittamista.

– Kaikkien ei ollut helppoa hyväksyä lakia ja siirtoväen majoittamista. Jotkut täysihoitolan omistajat saattoivat esimerkiksi yrittää häätää evakot ja pyrkivät vuokraamaan huoneita kesäksi varakkaille kaupunkilaisille, Kauhanen selvittää.

Kaikkiaan maanhankintalain myötä uuden maan hakijoita oli 250 000, joista viidennes oli siirtoväkeä. Suomeen olikin 1950-luvun loppupuolelle tultaessa lain nojalla perustettu 100 000 tilaa.

Olli Kleemolan mukaan Muistissa on panostettu moderniin näyttelyteknologiaan. Sodan ja rauhan keskus Muisti

Evakot

Määrät ylittyivät etelän kunnissa

Turun yliopiston ja Sigillum Oy:n tutkimushankkeessa selvitetään evakkojen asuttamista ruotsinkielisille alueille.

Vuoden 1946 sijoitussuunnitelman* mukaan suomenkielistä siirtoväkeä piti sijoittaa Varsinais-Suomen ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin 1 540 henkeä. Uudellamaalla vastaava luku oli 5 522 henkeä.

Lisäksi Turkuun ja Helsinkiin piti sijoittaa yhteensä 6 165 henkeä.

Vuoden 1948 kesällä ja syksyllä tehtyjen laskelmien mukaan siirtoväkeä oli molemmilla alueilla jo suunniteltua enemmän. Isoissa kaupungeissa Helsingissä lukumäärä oli peräti 22 874 ja Turussa 5 615 henkeä.

*sijoitussuunnitelmaan tehtiin muutoksia vuonna 1948, jotka on huomioitu laskelmassa

Sodasta kertomalla edistetään rauhaa

Sotaa on käsitelty perinteisesti kuvaamalla taistelujen kulkua ja lopputulosta. Mikkelissä keväällä avautuvassa Sodan ja rauhan keskus Muistissa lähestymistapa on erilainen. Muisti on suunnattu myös niille, joita sotahistoria ei kiinnosta.

– Meillä keskiössä ovat ihmiset ja ihmisen kokemus. Virtuaaliteknologialla viedään kävijät keskelle sotaa, kokemaan tiettyjä sodan elementtejä itse, kuvailee Muistin erikoistutkija Olli Kleemola.

Fokuksena Muistilla on totuttua laajempi yhteiskunnallinen näkemys sodasta.

– Kysymykset, miltä sota on tuntunut ja miten se on muistettu, ovat voimakkaasti täydentäneet perinteistä ylhäältä päin kirjoitettua historiaa, Kleemola selvittää.

Muistin perusajatus onkin, että rauhaa voidaan edistää kertomalla, millaista sota on.

Kleemola muistuttaa, että sota on Suomessakin monen sukupolven kokemus. Sota ei suinkaan loppunut siihen, kun aseet rintamalla vaikenivat. Monet yhteiskunnalliset toimintamallit ovat peräisin sodasta.

– Perinteisessä sotahistoriassa katse on esimerkiksi aseistuksessa. Myös sitä esittelevillä museoilla on oma tärkeä paikkansa. Muistin lähestymistapa on uusi. Emme halua nostaa seinille tekstiä, joka pitää omaksua vaan tarjota välineitä omaan ajatteluun.

Oleellista Kleemolan mukaan onkin, että Muisti ja sotaan keskittyvät museot täydentävät toisiaan. Voisiko niiden ympärille siis koota vaikka omaa matkailupakettia?

– Muistilla on tähän suuntaan liittyviä ajatuksia suunnitteluasteella, eli ilman muuta kohteet voisivat yhdistää voimiaan.

Muistin on tarkoitus avautua yleisölle 29. huhtikuuta.

Kommentoi

Palvelut