Urheilu: Extreme-lajien harrastajat haluavat viedä itsensä äärirajoille – "Kerran sain viisi tikkiä takaraivoon, kun paiskauduin pää edellä koralliriuttaan", Balilla surffaava Panu, 32, sanoo

Seikkailuista ja riskinotosta pitävillä on monia ominaisuuksia, joita arvostetaan työelämässä.

Uimahyppyihin ei aina tarvita kalliota. Panu Ruokoski

Elina Iiskola

Diplomi-insinööri Panu Ruokokoski, 32, on elementissään vedessä. Hän surffaa ja hyppää veteen kallioilta ja pelleksi pukeutuneena.

Ruokokoski on haastanut itseään pikkupojasta asti. Lapsena hän kisaili isoveljensä kanssa, kumpi uskaltaa hypätä matalampaan veteen pää edeltä.

Tällä hetkellä Ruokokoski asuu Balin saarella Indonesiassa. Hän suunnittelee päivärytminsä aaltojen mukaan aina, kun se on mahdollista. Aiemmin keväällä rannat suljettiin koronaviruksen takia, mutta sittemmin rantoja alettiin taas avata.

Ruokokoski oli Balilla vaihto-oppilaana kymmenen vuotta sitten. Silloin hän kokeili surffaamista ensimmäisen kerran. Sen jälkeen hän on viettänyt lähes kaikki kesä- ja talvilomansa saarella surffaten.

– Surffaamisessa parasta on vauhti ja pieni jännitys. Se on myös siitä hieno laji, että siinä voi aina kehittyä ja oppia uutta.

Suomessa surffaaminen on Ruokokosken mukaan ihan omanlainen laji. Vesi on kylmää ympäri vuoden, joten surffaamisessa tarvitsee märkäpukua.

– Olen kokeillut pari kertaa surffaamista Suomessa, mutta se ei ollut minun juttuni. En pidä märkäpuvun tuomasta tönkköydestä ja pienistä, vaikealukuisista aalloista.

Laudan päällä seisominen vaatii tasapainoa ja aalloissa kauhominen hyvää lihasvoimaa. Ruokokosken mielestä monet pitävät surffaamista turvallisempana lajina kuin se oikeasti on.

– Tuubiin eli aallon sisään surffaaminen on suht helppoa, mutta sieltä ulos tuleminen pystyssä ei olekaan niin helppoa.

Surffatessa on myös riski paiskautua meren pohjaan tai omaa lautaa vasten. Näin on käynyt myös Ruokokoskelle.

– Kerran sain viisi tikkiä takaraivoon, kun paiskauduin pää edellä koralliriuttaan. Toisella kertaa kantapääni aukesi, kun osuin koralliriuttaan, jossa oli jotakin myrkkyä. Olin kuukauden kuumeessa sen jälkeen.

Ruokokoski pitää huomattavasti suuremmista aalloista kuin keskivertosurffarit Balilla. Sen takia hän on ollut neljä kertaa samaan aikaan paikassa, jossa surffari on kuollut.

– Lajissa pitää tiedostaa riskit ja tuntea omat rajansa sekä kunnioittaa niitä.

Ruokokoski kuuluu kansainvälisesti tunnettuun suomalaiseen pellehyppyryhmään nimeltä Jerobeam Salakyttä Team. Hän etsii jatkuvasti hyviä uimahyppypaikkoja. Yleensä ne ovat kallioita tai siltoja.

Pellehypyt ovat uimahyppyjen epävirallinen alalaji, jossa kokeneet pellen asuihin pukeutuneet uimahyppääjät tekevät yleisöä huvittavia temppuja hyppytelineiltä yksin tai ryhmänä.

Ruokokoskelle mukanaolo Helsingin uimastadionin pelleshow'ssa on ollut hieno kokemus. Sadat lapset hurraavat uima-altaan ympärillä, ja yleisöllä on hyvä meininki. Ruokokosken bravuuri on temppu, jossa hän törmää skeittilaudalla vesisaaviin. Vesisaavi ja Ruokokoski lentävät veteen siten, että hän tekee 4,5 kierrettä ilmassa.

– Pellehyppääminen on hauskaa. Pidän erityisesti sellaisista hypyistä, joissa näyttää, että laskeudun maha edeltä.

Panu Ruokokoski etsii jatkuvasti hyviä uimahyppypaikkoja. Hänen mukaansa on kuitenkin tärkeää tutkia paikka etukäteen kaikuluotaimella ja sukeltamalla. Panu Ruokoski

Pellehyppyjä Ruokokoski hyppää 1−23 metristä. Korkeudet vaihtelevat paikan ja temppujen mukaan. Liian suuria riskejä hän ei halua ottaa.

– Hyppään itseäni enkä muita varten. Sen takia minun on helppo pitää rajoistani kiinni, vaikka muut yllyttäisivät hyppyihin, joissa tiedostan riskit liian suuriksi. Kuvatessa sattuu useammin kuin ilman kameraa. Silloin yleensä yritän vähän enemmän, koska kamera käy.

Kalliohypyissä on tärkeää huolehtia turvallisuudesta tutkimalla paikka etukäteen kaikuluotaimella ja tarvittaessa sukeltamalla. Yli 20 metrin hypyissä kaverin on hyvä olla vedessä valmiina pelastamaan, jos jotain menee pieleen.

Ruokokoski haaveilee saavansa vielä jonain päivänä videolle onnistuneen tuubin.

− Onnistun tuubeissa jo aina silloin tällöin, mutta harva jaksaa suomalaisen surffausta kuvata.

Kaukaisena haaveena on myös joskus toteuttaa jaloilla ja käsillä suojattu maha edellä hyppy 27 metrin korkeudesta. Korkeus on sama kuin high divingin maailmanmestaruuskilpailuissa. Kilpailuihin mies ei kuitenkaan aio lähteä, sillä hän hyppää vain omaksi ilokseen.

Talvivaelluksilla leiri rakennetaan kelistä huolimatta. "Välillä leiri pitää pystyttää lumimyrskyssä", Kaisa Liesmäki kertoo. Kaisa Liesmäki

Kaisa Liesmäki, 35, rakastaa luonnossa liikkumista. Hänet löytääkin usein kallioilta kiipeilemästä, hyppimästä kaiteiden ja telineiden yli Turun parkour-akatemiassa. Tai sitten Liesmäki on painellut metsään joko juoksemaan poluille tai vaeltamaan usean päivän retkelle.

– Erkaannuin hieman luonnosta opiskeluaikoina. Nyt olen onnellinen, että olen löytänyt sen uudelleen.

Liesmäki alkoi liikkua uudelleen luonnossa seitsemän vuotta sitten. Ensin hän hankki maastopyörän, sen jälkeen muut lajit seurasivat perässä.

Tällä hetkellä Liesmäki haaveilee, että hän pääsisi vielä jonain päivänä Islantiin tai Huippuvuorille vaeltamaan.

Mieleenpainuvimpia vaelluskokemuksia ovat tähän mennessä olleet muun muassa Venäjällä lähellä Georgian rajaa sijaitsevan, 5 642 metriä korkean Elbrus-vuoren huipulle kiipeäminen viime vuonna ja viikon talvivaellukset erämaassa.

Hän on vaeltanut talvella muun muassa Pohjois-Ruotsissa ja viime maaliskuussa reitin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa.

Yksi Kaisa Liesmäen mieleenpainuvimmista muistoista on 5 642 metriä korkean Elbrus-vuoren huipulle kiipeäminen. Kaisa Liesmäki

Eniten Liesmäki saa irti talvivaelluksista, joilla päivät ovat pitkiä. Yleensä ryhmä etenee kelistä riippuen 15–20 kilometriä hiihtäen ahkio perässä.

– Se on yksinkertaista elämää. Hiihdetään, pannaan leiri pystyyn, syödään ja nukutaan. Seuraavana päivänä tehdään sama uudelleen.

Monet saattavat ihastella Liesmäen rohkeutta harrastaa lajeja, joissa haastetaan itseään äärirajoille ja otetaan tietoisia riskejä.

Hänen mukaansa extremelajeja pidetään yleensä vaarallisempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Vaellukset ja kiipeily ovat tiivistä tiimityötä, jossa jokainen tietää, mitä tekee. Esimerkiksi vuoristossa vaeltajat kulkevat köysistöissä sidottuina toisiinsa.

– Kun riskit tiedostaa ja perehtyy turvallisuusasioihin, voi nauttia lajista ja haastaa itseään.

Liesmäki on yrittäjä, fysioterapeutti, eräopas ja parkour-ohjaaja. Hän uskoo, että kun haastaa itseään fyysisesti ja henkisesti sekä onnistuu haasteissa, niin sanottu minäpystyvyys paranee. Vaativat lajit auttavat selviämään arjen haasteista.

– Kun haastaa itseään, oppii itsestään ja ympäristöstään aina jotakin uutta. Jos pysyisin vain omalla mukavuusalueellani, ahaa-elämyksiä ei tulisi.

Haastavat lajit ja olosuhteet saavat Liesmäen keskittymään hetkeen, ja kaikki muu unohtuu. Seikkailut ovat hänelle irtiottoja arjesta, joilla pää tuulettuu ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.

– Kun vaikeassa kelissä hiihdetään huppu päässä ja keskitytään vain etenemiseen, se antaa tilaa ajatella omaa elämää.

Liesmäki on lajiensa suhteen realisti. Hän kärsi päänsäryistä korkealla vuoristoilmastossa, joten hänellä ei ole tavoitteena valloittaa Mount Everestia, vaan hän kehittää taitojaan matalammilla vuorilla.

Polkujuoksussa hän vetää tällä hetkellä pisimmillään 30 kilometrin lenkkejä.

– Jos kroppa kestää, saatan joskus juosta pidempiä ultramatkoja. Tämän vuoden tavoitteena minulla on polkumaraton eli 42 kilometriä.

Kaisa Liesmäki nauttii etenkin talvivaelluksista, joissa päivät ovat melko pitkiä. Yleensä ryhmä etenee kelistä riippuen 15–20 kilometriä hiihtäen ahkio perässä. Kaisa Liesmäki

Keväällä televisiosta saatiin seurata sisukkaiden suomalaisten vaativia harrastuksia muun muassa Extremepäiväkirjat-ohjelmasta. Seikkailijoita ja riskinottajia on ollut aina, liikuntasosiologi Hanna Vehmas Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Hänen mukaansa ei ole yksiselitteistä syytä, miksi jotkut haluavat harrastaa lajeja, joissa he altistavat itsensä tietoisesti vaaraan.

– Yksi tulkinta voisi olla, että Suomen kaltaisissa hyvinvointi­valtioissa yksilöillä on mahdollisuus tyydyttää elämän perustarpeita. Kun ne on tyydytetty, ihminen haastaa itseään muilla elämän osa-alueilla, kuten haastavissa harrastuksissa.

Vehmaksen mukaan osalle ­extreme-lajien harrastaminen voi myös ilmentää halua kapinoida kontrolloitua yhteiskuntaa vastaan vapaa-ajan harrastuksilla, joissa otetaan tietoisia riskejä.

– Harrastuksissa saa kontrolloimatonta vapautta, johon sääntöihin ja hillittyyn käyttäytymiseen nojaavassa yhteiskunnassa ei kenties muuten ole mahdollisuutta.

Esimerkiksi maratoonareita ihaillaan, sillä suoritus vaatii sinnikkyyttä ja tavoitteellista harjoittelua. Extreme-lajien harrastajia ihaillaan riskienottokyvyn takia. Nämä ovat haluttuja piirteitä myös työelämässä.

– Jännitystä ja seikkailua hakeville ihmisille vaativasta tilanteesta selviytyminen tuottaa varmaan endorfiiniryöppyjä ja hyvänolontunnetta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu