Sotaa paenneet äiti ja tytär saavat toisiltansa suojaa - Ukraina ei ole meille valtio vaan koti, Anna ja Katja sanovat

Olen kulkenut kuin sumussa, Katja Molchanova kuvaa aikaa Ukrainassa sodan alkamisen jälkeen.

Hän lähti kohti Suomea koettuaan sodan hirveyksiä kotikaupungissaan Harkovassa. Nyt Katja on asunut Suomessa puolitoista kuukautta.

Äiti Anna Molchanova seurasi kuukautta myöhemmin ja nyt he ovat asuneet yhdessä Mäntsälässä parin viikon ajan.

Anna Molchanova pääsi äitienpäiväksi ainoan lapsensa luokse.

Katja tuli Suomeen ystävänsä Sashan jalanjäljillä. Sasha oli ollut noin viikon Mäntsälässä, kun Katja saapui.

Äiti Anna ja tytär Katja asuvat yhdessä Mäntsälän Mustamäessä. He ovat aloittaneet suomen kielen opinnot Keudan Keravan oppilaitoksessa.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan kaksi ja puoli kuukautta sitten. Ensimmäiset ajatukset sodan sytyttyä eivät välttämättä olleet edes ajatuksia.

– Minulla oli tunne, että en ymmärrä mitään. Tein kaikki arkipäiväiset asiat, mutta elämäntunne oli aivan erilainen. Olin shokissa. Oli epäuskoinen ja epätodellinen olo.

– Harkova on lähellä Venäjän rajaa. Kun ensimmäiset pommit tulivat, sitä oli vaikea ymmärtää. Harkova on minun kaupunkini. On niin vaikea ymmärtää miksi minun kaupunkiani ja minun maatani pommitetaan.

Anna ja Katja asuvat naapureina Harkovassa. Anna asuu miehensä Sergein kanssa kaksikerroksisessa talossa, Katja poikaystävänsä Juran kanssa viisikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta.

– Sodan ensimmäisenä päivänä ystäväni tulivat minun luokseni. Niin tapahtui monena päivänä. Joimme teetä, puhuimme, pelasimme pelejä. Yritimme pitää kiinni niin normaalista elämästä kuin mahdollista.

– Äiti ja hänen aviomiehensä eivät voineet käydä töissä. Hekin tulivat minun luokseni. Pelasimme pelejä ja puhuimme. Tämä piti meidät niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista. Elimme niin melkein viikon.

Kiinnittyminen tavalliseen hyvään arkeen suojeli.

– Laskimme asiasta leikkiä. Tilannetta ei voinut käsittää eikä uskoa.

Yritys pitäytyä turvalliseen arkeen loppui maaliskuun 1. päivä. Katja on nimennyt sen mustaksi päiväksi.

– Olimme menossa kauppaan Juran kanssa. Kaupat ovat ongelma Ukrainassa nyt. Niissä ei ole sellaista tavaraa, mitä ihmiset tarvitsevat. Sellaista kyllä on, mitä ei tarvita. Menimme kuitenkin katsomaan, jos jotain löytyisi.

– Kuulimme jonkun lentävän esineen äänen. Jura käski maastoutua ja me painauduimme asfalttia vasten. Sitten tuli räjähdys. Nytkin tulee pelottava tunne, kun muistelen sitä, Katja kertoo.

Pommi osui naapuritaloon

Menemme takaisin vapaaseen Ukrainaan

Anna ja Katja Molchanova

– Lähdimme kulkemaan kotiin päin. Jura meni auttamaan räjähdyksessä ja minä menin katsomaan, miten kodin on käynyt. Kuljin sen matkan näin, Katja näyttää ja laittaa kädet ohimoilleen kuin ravihevosen silmälaput.

– En nähnyt mitään. En katsonut sivuille enkä nähnyt tuhoa ympärilläni. Ajatukseni olivat kodissa. Siellä olivat meidän kissamme Sonja ja Khira sekä degu Eren. Minulla ei ole lapsia, lemmikit ovat minulle kuin perhe.

– En nähnyt irronneita raajoja, revenneitä seiniä ja tulipaloa. Mutta Jura näki ne. Hänelle on tullut niistä psyykkisiä vaikutuksia, Katja kertoo.

Naapurin viisikerroksinen talo paloi. Katja näyttää videota iskun saaneesta raunioituneesta talosta, jonka yhdestä ikkunasta lyövät liekit ulos. Seinät ovat revenneet monen asunnon kohdalla.

Se oli yksi osuma maaliskuun 1. päivän pommituksessa, joista luimme Suomessakin.

Kahdeksan Katjan naapuritalon asukasta kuoli.

– En tiedä kaikkia heitä. Mutta viisi heistä oli sellaisia, jotka tunsin kasvoilta, joita tervehdin ja saatoin jutella heidän kanssaan.

Katjan ja Juran asunnosta rikkoutuivat ikkunat ja ovi. Katja näyttää kuvia kerrostaloasuntonsa ikkunoista nyt. Asunto on kadun tasalla. Ikkunoissa on paksut kovalevyt suojaamassa kodin tavaroita.

– Harkovaa on vaikea ajatella. Siellä on paljon kauniita puistoja. Tai oli, Katja sanoo ja liikuttuu.

Kotikaupungin pommittaminen moraalittoman hyökkäyssodan aikana on aiheuttanut naisissa paitsi kauhua ja pelkoa myös vihaa.

– Puhutaan, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat veljiä keskenään. Tämän jälkeen en tunne niin.

Eläimet olivat hengissä.

Degu Erenin Katja kuvailee olevan chinchillan, hiiren ja oravan sekoitus.

– Ihana olento.

Erenille sodan stressi oli liikaa.

Eren kuoli pommitukseen, vaikka ei sirpaletta saanutkaan.

– Se oli vielä nuori. Sillä on pienet aivot. Ei se kestänyt sodan ääniä, Katja kertoo.

Katjalla on mukanaan Suomessa molemmat kissat.

Pian pommin tuhojen jälkeen Katja ja Jura päättivät lähteä Itä-Ukrainan Harkovasta Lviviin Länsi-Ukrainaan. Anna ja hänen miehensä jäivät Harkovaan.

Nuoripari oli kaksi viikkoa Lvivissä kunnes Katja päätti lähteä Suomeen. Päätös oli raskas.

– Ajattelin, että on parempi lähteä Suomeen kuin olla Lvivissä, sillä siellä en voinut tehdä työtä.

Katja toivoo löytävänsä töitä Suomesta.

– Lähdin Ukrainasta ainoana ajatuksenani se, että löydän jonkun työn ja voin niillä rahoilla auttaa perhettäni Ukrainassa. Meidän täytyy korjata talomme ikkunat ja kaikki mitä on tuhottu. En usko saavani paljon rahaa, mutta pienemmätkin summat auttavat.

Ukrainan rahayksikkö on hryvnia.

– Yksi euro on 30 hryvniaa. 30 hryvnialla saa Ukrainassa kolme leipää, Katja kuvaa hintatasoa Ukrainassa.

21-vuotias Katja opiskeli Harkovassa webbisivujen tekemistä. Opiskelu on vielä kesken, mutta taitojakin on jo karttunut.

Annan lähtöön vaikutti huoli tyttärestä. Aviomies Sergei sanoi, että Annen on lähdettävä.

Annan sydämeltä poistui yksi paino, kun Katja pääsi Suomeen turvaan.

– Oi, minun tyttäreni on turvassa. Oli yksi hyvä asia elämässä, Anna sanoo ja painaa molemmat kätensä sydämelleen.

Mutta on paljon ihmisiä joilla on huonommin.

– Olen Katjan äiti. Mutta näen uutisia, kuinka paljon lapsia on kuollut tai kärsii sodasta. Tämä on hirvittävää kaikille naisille ja äideille. Se on tuska meidän sydämissämme. Lapset, jotka..., Anna sanoo ja alkaa itkeä.

Naiset kiittelevät niin vuolaasti Suomea, että maamme vähäiset uhraukset Ukrainan hyväksi alkavat melkein hävettää.

–  Kiitokset vapaaehtoisille, jotka tekivät niin paljon, kiitos Suomelle, Anna sanoo.

Katja mainitsee useaan kertaan puheessaan Viktorian ja Maunon, joka auttoivat häntä paljon Suomeen tulossa sekä Riikan perheen Mäntsälästä, joka järjesti hänelle ensimmäisen kotipaikan Suomessa.

Naiset ovat kiitollisia Suomelle, mutta eivät kuitenkaan ole jäämässä tänne.

Suomea kohtaan voisi esittää kritiikkiäkin, mutta sitä he eivät tee. Esimerkiksi Katja, joka on ollut puolitoista kuukautta Suomessa eikä ole vieläkään saanut vastaanottorahaa. Tämän Katja kertoo vasta kun tivaan häneltä asiaa.

Naiset uskovat vakaasti siihen, että Ukraina voittaa. Sitä varten heillä on selvä suunnitelma

– Me menemme takaisin, mutta vapaaseen Ukrainaan. Venäläisalueille emme mene.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut