Laura Gustafssonin uusin, viides kirja Rehab seikkailee roskan ja saastumisen keskellä. Kustantaja on Into Oy. Gustafsson (s. 1983) on sääksjärveläislähtöinen kirjailija ja dramaturgi.
Hänen ja Terike Haapojan Museum of Becoming -näyttelyyn voi tutustua HAMin Helsingin taidemuseossa 17. tammikuuta 2021 saakka. Kolmen teoksen kokonaisuudessa pohditaan ihmisen suhdetta yhteisöönsä, ympäristöön ja toisiin lajeihin.
Rehabissa Gustafsson jatkaa pohdiskelua suhteestaan ympäristöön. Teemana on roska, jäte, tuho.
Rehab merkitsee kuntoutusta. Sillä saattaa olla yhtymäkohtia Amy Winehousen Back to Black- albumiin, joka ammentaa vieroitusklinikalle menon vastustamisesta.
Kirja sai ainakin omat ajatukseni myllerryksen partaalle. Kirjailija on löytänyt jonkinlaisen epäselvyyden tilan, sisältö ei ole helppoa luettavaa, jos pohtii kirjaa tavanomaisesta kulmasta.
Se on kaukana tavanomaisesta jo pelkän aiheensa ansiosta. Roskasta ei ole aiemmin kovinkaan paljon kirjoitettu suomalaista proosaa.
Santa Maria, päähenkilö on Kolumbuksen laivan nimi. Se lähti kohti tuntematonta löytääkseen Intian meriteitse. Löytyikin aivan jotain muuta - Amerikka.
Santa Mariakin lähtee tyttärensä Kolumbuksen kanssa etsimään jotain muuta. Hän leikkaa hiuksensa ja polttaa ne. Samalla palaa oma asunto ja naapureidenkin koteja.
Edessä on muutto lähiön tornitaloon, jossa löytyy uudenlainen yhteisö, sellainen, joka on Gustafssonin hätähuuto saastumista vastaan palavine Moolokin kitoineen ja talon kallistumisineen.
Rehabissa saatetaan pohtia esittämisen ja todellisuuden rajaa. Jääkö totuus tavoittelemisen arvoiseksi? Kysytään, pystytäänkö sitä tavoittamaan, sillä se vaatisi luopumista oman kulttuurin tarinoista.
Santa Marian ja Kolumbuksen sekä Taivastalon siivoojan kerronnan avulla esitetään kolmenlaista näkökulmaa. Syvyyttä tuovat lapsen kysymykset äidilleen, koska ne avaavat lapsen maailmaa.
Eniten nautin Gustafssonin vahvasta ilmaisusta. Hän kirjoittaa lyhyitä virkkeitä, joita adjektiivit eivät pilaa.
Substantiivipaljous saattaa tuntua pöhöltä kirjan alussa, kunnes tajuaa sen olevan vain vahvaa sanontaa, ja siihen oppii tai kyllästyy. Tuoko kiroilu enää lisäarvoa?
Kirja on hauska, jos ei etsi mitään omien ennakkoluulojen suuntaista. Siinä on huumoria ja kielikuvat opettavat uusia sanontojakin.
Asiaan mennään turhia kiertelemättä: ”Satamassa on laitos, johon imetään paskavedet veneiden käymälöistä. Ennen vanhaan merta oli loputtomasta ja ihmispaskaa mitättömästi.” (s.16). Nauramatta ei voi ohittaa vertausta: ”Tunsin itseni disketiksi tai piirtoheittimeksi.” s.253
Opinko jotain luettuani 272-sivuisen Rehabin? Ainakin sen, että jouduin usein palata tekstissä takaisin ymmärtääkseni.
Silti en ymmärtänyt ja kokonaisuus jäi osin hahmottumatta. Kyse ei ole kirjan heikkoudesta, vaan jähmettyneestä putkiajattelustani. Se kaipaa aina ravistelua.
Kirja on matka, ehkä seikkailukin epätotunnaiseen.