Jyrki Teeriaho vaeltaa kirjassaan pitkin Eurooppaa

Jyrki Teeriaho kuvaa kirjassaan huikeita, hiukset pystyyn nostattavia maisemia vaelluksiltaan. Lasse Herrala

Lasse Herrala

Karjankellot kilkattavat jossain edessäpäin. Maisema on kuin Sveitsissä, vain Pikku-Heidi puuttuu pohjoisespanjalaisesta maisemasta. Näkyvissä on myös kuuluisa Picu Urriellun huippu, joka kohoaa 2519 metriin.

Polku on hieno, mutta nousua riittää ja riittää. Maisema käy avarammaksi ja kasvisto muuttuu.

Mäntsälän yrityskehityksen markkinointipäällikkö Jyrki Teeriaho vie lukijansa henkeäsalpaaviin maisemiin toisessa vaelluksia luotaavassa teoksessaan Eurooppalaisilla poluilla.

Aiemmin Teeriaho on vaeltanut Kreikan Athos-vuoren maisemissa. Nyt mukaan on päässyt myös kotimaa ja Koli ympäristöineen.

Kirjan mielenkiintoisinta luettavaa lienee pyhiinvaellusreitti Portugalin Oportosta Santiago de Compostelaan Pohjois-Espanjaan. Lukija pääsee myös Sloveniaan, Tanskaan, Montenegroon, Ruotsiin ja muutamaan muuhunkin maahan.

– Portugalin reitti on hyvä kävellä ja vaativia nousuja ei ole kovinkaan paljon, tuntee Teeriaho.

– Reitin varrella on lähes joka kylässä majoitus- ja ruokailumahdollisuus. Rinkkaan ei tarvitse pakata kovinkaan paljon. Suomalaisetkin ovat löytäneet tämän pyhiinvaelluspolun ja ainakin kolme mäntsäläläistä on portugalilaista polkua vaeltanut lisäkseni.

Keväällä 2019 vaellettu Ruta del Cares Pohjois-Espanjan Picos de Euroopan kansallispuistossa tulee tutuksi, samoin aiemmat kaksi vaellusta Pyreneillä. Yllättävin vaellusmaa on ehkä Tanska, sielläkin hiki nousee pintaan.

– Lapsuudenkodissa käveltiin paljon, muistelee Teeriaho.

– Kävely oli itsestäänselvyys. Vanhemmat olivat suunnistajia ja lähes joka viikonloppu oltiin jossain kisassa. Isä työskenteli kesäisin maastohommissa Lapissa topografina. Kuljin hänen mukanaan järkyttävillä suoalueilla ja tunturilouhikoissa, jonne turisti ei yleensä eksy. Olihan se väsyttävää.

– Kiilopää ympäristöineen tuli kävellyksi ristiin rastiin, kun isä rakensi mökin sinne. Äidin mukana tutustuin Nuuksioon.

Teeriahon tie vei töihin Saksaan. Siellä hän havaitsi, että käveleminen on paras tapa ottaa uusi paikka haltuun. Teeriaho paljastaa, että nuorempana hän harrasti kilpatanssia ja ehkä sieltäkin on lähtöisin sujuva kävelytyyli.

– Työ ja perhe ovat vaikuttaneet siihen, että nimenomaan vanhempana vaeltaminen on kiinnostanut yhä enemmän. Vaeltaessa moni ajatus kirkastuu.

Teeriaho lupaa vaeltaa niin kauan kuin terveys riittää. Kysyn itseltäni, kuinka kauan voin vielä vaeltaa ja kuinka monta paikkaa näen. Maailma on täynnä hienoja polkuja.

– Uskon, että omatkin lapseni arvostavat kävelemistä. Liikkuminen siirtyy perheessä sukupolvelta toiselle.

Joku voisi kysyä, miksi Teeriaho vaeltaa niin paljon ulkomailla, miksei kotimaassa, kun se on nyt hyvinkin suosittua.

– Koli on rakas paikka vaeltaa. Siellä myös kirjoitan ja rauhoitun. Lomalla kävelen ja kirjoitan joka päivä ajatelmiani muistiin. Nyt Ilomantsi saa mielen polttelemaan. Ehkäpä se on useammankin retkeni kohde.

Kirja syntyi Teeriahon mukaan sattumalta. Oululainen Grafiikkatehdas toivoi työkuormaa harjoittelijalleen, Lydia Ikonomidikselle.

Teeriaho kokosi valmiit tekstinsä kuvineen ja lähetti ne Ouluun. Syntyi 200-sivuinen teos, jota houkuttelee lukemaan selkeä taitto ja otsikointi, runsaat kuvat ja jouheva teksti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu