100-vuotisitsenäisyyspäivämme aikoihin kuoromme pääsi laulamaan Finlandiaa Trumplandiassa.
Vieraaseen maahan lähdettäessä ennakkoluulot kannattaa jättää kotiin ja saapua paikalle avoimen arvioivin mielin. Suomessa nimittäin kaikki asiat eivät ole paremmalla tolalla kuin muualla, eikä ”sivistysmaissa” toisaalta olla joka suhteessa meitä fiksumpia.
Matkakohteen juomarahakulttuurin koin vastenmielisenä ilmiönä. Ravintolan listahinnan päälle piti suorittaa epämääräinen maksu henkilökunnalle. Alhainen tippi tuotti nyrpeän naaman tai kehotuksen maksaa enemmän. Olihan tyytymättömyys ymmärrettävää, koska tarjoilijan palkka saattoi koostua pelkistä palvelurahoista.
Opin arvostamaan pohjoismaista systeemiä, jossa osapuolilla on selkeät roolit: työnantaja maksaa käyvän palkan, työntekijä tekee töitä palkkansa eteen, ja ravintola-asiakas pulittaa kiinteän hinnan, jonka hän tietää jo tilatessaan.
Jos asiakas on tyytyväinen, hän kiittää tarjoilijaa, ja kokin nähdessään huikkaa myös tälle kiitoksen maukkaasta annoksesta.
Tippien sijasta kiittämisen talouspuoli hoituu sillä, että asiakas palaa yhä uudestaan nauttimaan ja maksamaan hyvästä ruuasta ja palvelusta.
Kuiskitaan, että takavuosina meistä itään sijoittuvissa maissa maksettiin tippiä poliisille tai tullimiehelle.
Tapana oli jo etukäteen palkita tuleva hyvä palvelu sujauttamalla vaivihkaa seteli asiakirjojen väliin. Toivottavasti moinen tapainturmelus ei leviä meille Kelaan ja verotoimistoon.
Huomaan ärsyyntyväni, kun yhä useammin Suomessakin joutuu ravintolalaskua kortilla maksaessaan päättämään, lisätäänkö laskuun juomaraha. Olen tehnyt linjapäätöksen, ettei lisätä.
Tippikulttuuria perustellaan muun muassa välittömän palvelupalautteen antamisella. Perustelu ontuu.
Eihän työpaikoilla yleensäkään ole tapana toimia niin, että esihenkilö käsilaukkuineen kulkee ympäriinsä ja hyvän suorituksen nähdessään lyö käteen kahden euron pikapalautteen.
Esimieshommia itsekin tehneenä ajattelen, että palaute annetaan pääosin puhumalla.
Kirjoittaja on emeritusprofessori.