Kiitos kolumnistille ja vapaaehtoistyön tekijälle

Lukijalta

Pihla Keto-Huovinen, osuit kolumnissasi (MU 8.1.) asiaan. Olen samaa mieltä tämän päivän ilmiöistä. Allekirjoitan suuren osan kirjoituksesta.

Olen sota-ajan lapsi. Mielensäpahoittajan mielestä ennen oli kaikki toisin. Niin minustakin.

Pidimme huolen toisistamme. Toisen auttaminen oli itsestään selvää.

Tänä päivänä tahti on minä. Minä olen oikeassa.

Voisiko toinen olla joskus oikeassa? Onko sitä vain vaikea myöntää? Aivan kuin Pihlakin kirjoittaa.

Nurkan takana voi olla joku avun tarpeessa tai yksinäinen vanhus kaipaisi muutaman ystävällisen sanan. Enää ei pysähdytä kysymään, voinko auttaa.

Omalle kohdalleni on muutaman kerran sattunut tuo kysymys. Voin vakuuttaa, että se on todella lämmittänyt, joten näitäkin avuntarjoajia löytyy. Kiitos heille.

Hyvät ystävät ja naapuruussuhteet ovat kullan arvoisia. Pyrkikäämme siihen.

Minun ääneni ei mennyt hukkaan. Kiitos, Pihla.

Lisäksi saman lehden sivulta 10 löydämme juuri oikean ihmisen mallin. Hän ei ole ainoa, mutta heitä löytyy tänä päivänä harvassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu