Puheenaihe

Professori hiihtää vaikka yhdellä kädellä, kelillä kuin kelillä, eikä tunnista laturaivoa – "Helsingin latuja hoidetaan niin hyvin, että hiihtää voi vaikka tulisi vettä"

HIIHTO  Yli tuhat kilometriä talvessa sivakoiva JP Roos kehuu laduilla vallitsevaa hyvää henkeä.

Professori JP Roos kertoo laduilla vallitsevan hyvän tahdon tyyliin ja vauhtiin katsomatta. - Hiihto on mitä mainion liikuntamuoto, josta nuortenkin olisi hyvä innnostua nykyistä enemmän, professori kehuu.

Joel Roos

Laturaivo on vieras ilmiö 73-vuotiaalle helsinkiläisprofessorille JP Roosille. Hän hiihtää talvisin melkeinpä päivittäin, yhteensä yli tuhat kilometriä talvessa, josta noin kolmanneksen kotikaupunkinsa laduilla, pääasiassa Paloheinässä.

Uransa sosiaalipolitiikan parissa tehneen professorin mukaan laduilla vallitsee hyvä henki, johon hän on viime aikoina kiinnittänyt erityistä huomiota hiihtäessään toinen käsi kantositeessä. Syy yksikätisyyteen on sinnikkäässä jännetuppitulehduksessa, joka vihoittelee hiihtäessä vähemmän, kun käsi pysyy paikoillaan. Vaiva on ikävä, mutta ei niin ikävä, että se saisi intohimoisena hiihtäjänä tunnetun Roosin jättämään lenkkejään väliin. Laduilla häneen on suhtauduttu kauniisti.

– Olen saanut nauttia oikein ystävällisestä käytöksestä, Roos kehuu.

– Senkin olen huomannut, että laduilla on kyllä muitakin innokkaita yksikätisiä hiihtäjiä, joten en ole edes mikään poikkeus.

Paljon puhutusta laturaivosta Roos ei ole kärsinyt oikeastaan koskaan. Hän muistelee törmänneensä ilmiöön kerran viime talvena, joten arvelee sen puhuttua harvinaisemmaksi.

– Yksi äkäinen äijä oli kiukutellut lapsille, joten ei se minun näkökulmastani oikein riitä ilmiöksi.

Harmia hiihtäjille aiheuttavat laduilla kävelijät, sen vahvistaa professorikin. Hän arvelee siihenkin vaikuttavan lähinnä kävelijöiden tietämättömyyden eikä tietoisen pahantahtoisuuden.

– Latu menee päivässä hiihtokelvottomaksi, jos siinä kävelee, se vain on niin. Itsekin voisin hiihtää kotoani Käpylästä Paloheinään, mutta menen suosiolla autolla, koska Vantaanjoen varrella ladut on kävelty pilalle, vaikka siellä on vaihtoehtoisia kävelyreittejäkin, Roos harmittelee.

– Alkutalvi on hankalin, kun varsinkin koiranulkoiluttajat eivät halua hyväksyä sitä, että nyt onkin talvi ja entinen kävelytie on hiihtolatu.

Yleisesti ottaen hän kehuu helsinkiläisiä hiihtolatuja erinomaisiksi. Professorin mukaan latuja hoidetaan niin hyvin, että vaikka taivaalta tulisi vettä, voi laduilla hyvin hiihtää.

– Ikkunasta katsottuna keli voi olla surkea, mutta laduille kannattaa yleensä lähteä silti, Roos kannustaa.

Hänelle itselleen hiihto on kiistaton ykköslaji. Hiihtäessä keho saa monipuolista liikuntaa lempeästi nivelten rasittumatta. Lajin hienoutta lisää sen vaikutus mieleen: luonnossa sivakoiminen rauhoittaa ja raikastaa ajatukset.

– Olen oppinut olemaan ottamatta mihinkään tiukasti kantaa ennen kuin olen käynyt lenkillä, Roos nauraa.

– Ladulla olenkin sitten keksinyt usein loistavia erinomaisia vastaväitteitä.

Hän arvioi nykyajan hiihtämiselle otolliseksi myös siksi, että hyvin hoidettujen latujen lisäksi välineet ja eri tekniikat mahdollistavat riittävän pidon ummikollekin. Jos JP Roos jotain voisi hiihtokultuurissa parantaa, se olisi nuorten määrän lisääminen laduilla.

– Itse olen hyvin ylpeä saatuani houkuteltua kaikki lapseni hiihdon pariin. Jopa parikymppinen poikani lähtee mielellään isän kanssa hiihtämään - ainakin kerran talvessa..

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Etusivulla nyt

Uusimmat: Puheenaihe

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat